Muistoissamme: Uuttu-Kallele

Ko mie kuu­lin, et­tä si­nun ajan rin­ki oli um­pein­tun­nu Pel­lon terh­veys­kes­kuk­sen vuo­je­o­sas­tol­la, mul­le tuli hai­kea olo, ja mie­li täyt­ty mo­nis­ta muis­tois­ta.

Mie tu­tus­tuin sin­hun oi­ke­ast­han vas­ta syk­sy­lä 1976 Äkäs­myl­lyn ra­ke­nus­työ­maa­la.

Tie­sin­hän mie, et­tä sie olet ko­to­sin Muo­ni­on Ta­po­jär­vel­tä ja Kan­gos­jär­ven Kirs­tin kans nai­mi­sis­sa, ja et­tä tei­lä on kaks ty­är­tä, Satu ja Suvi.

Tie­sin sen­ki, et­tä tet olet­ta Kirs­tin kans hoi­tan­heet Ko­ta­maj­jaa vuo­si­kau­et.

Mut­ta sitä mie en tie­ny, et­tä si­nun äi­ti­näi­ti Lau­ra oli Kau­la­sia eli si­nun äi­ti oli mi­nun isä­ni­sän en­si­mäi­nen serk­ku.

Ko sie olit vih­ki­ny Äkäs­myl­lyn tam­mi­kuus­sa 1977, si­nus­ta tuli sen en­si­mäi­nen myl­lä­ri. Sa­man vuen ke­sä­lä sie an­noit en­si­mäi­sen la­pin­kast­hees­ti Äkäs-Ho­tel­lin sak­sa­lais­ryh­mä­le.

Rau­das­vir­ran Jor­ma oli tah­to­nu si­nut jär­jest­hän nii­le oh­jel­maa. Sie olit sa­no­nu, et­tä em­mäk­hän met jo­ta­ki pör­räys­tä kek­si. Pör­räys­tä eli ei, mut­ta siit­tä si­nun la­pin­kast­hees­ta tuli maan­kuu­lu, ja kyl­lä se tii­et­hiin ul­ko­mai­ta myö­ten.

Sie kek­sit viiä myl­lyl­tä Rie­mu­lii­ter­hin jau­ho­sä­kin ja sa­noit, et­tä keit­tä­kää puu­ro tan­saa­jil­le. Niis­tä si­nun alu­le pa­ne­mis­ta kes­ki­viik­koil­to­jen myl­ly- eli puu­ro­tan­sis­ta tu­lit le­ken­taa­ri­set, ja net lo­puit vas­ta, ko Rie­mu­lii­te­rin vi­ho­vii­mi­nen val­si oli soi­nu.

Sie ra­ken­sit Vel­ho­pir­tin He­lu­kal­le, oma­ko­ti­ta­los­ti vieh­reen. Sen hä­my­sen kel­la­rin sei­nien vie­re­lä eri­lai­set vel­hot, maa­hi­set, kor­tot ja muut vah­ta­sit, ko sie an­noit la­pin­kast­hei­ta.

Jok­ku saa­me­lai­set olit sitä miel­tä, et­tä sie pil­laat heän maih­neen, ko piät li­kas­ta la­pin­tak­kia ja no­ke­at naa­mas­ti. Ko vie­lä il­ta­päi­vä­le­hen toi­mit­ta­ja kir­jot­ti suo­rast­han il­ke­äs­ti si­nun se­re­mo­ni­as­ta, sie sui­vai­nuit ja pol­tit nuot vaa­te­kap­pal­heet tam­mi­kuus­sa 1987.

Tie­tenk­hän sie et teh­ny sitä kai­kes­sa hil­ja­suu­es­sa, et ai­nask­han. Sie kut­tuit val­ta­kun­na­li­set le­het nuo­ti­on ääh­ren, ja olis­ko ol­lu te­le­vi­si­o­ki pai­ka­la. Sa­ma­la sie sa­noit lo­pet­ta­vas­ti la­pin­kast­heit­ten an­ta­mi­sen.

Niin sie te­hik­ki, mut­ta vain puo­lek­si vu­ek­si. Seu­raa­van­na ke­sä­nä sie ta­hoit mi­nut he­rät­hään Vel­hon lo­viu­nes­ta. Mie lau­suin si­nun opet­ta­mat he­rä­tys­sa­nat, ko sie ma­ka­sit po­ron­tal­jan al­la kuu­sen­juu­re­la uu­sis­sa, vie­lä siis­tis­sä nah­ka­vaat­heis­sa.

Vähä mi­nua jän­nit­ti, ko met em­mä tie­tenk­hän ol­heet ka­hest­haan. Pai­ka­la oli taas tok­ka me­ti­aa ete­lää myö­ten.

Suu­rin piirt­hein sa­ma­le pai­ka­le sie ra­ken­sit sit­te Vel­hon Koan, joka sei­soo sii­nä vie­lä­ki hih­ta­jia ja kä­ve­li­jöi­tä pal­ve­le­mas­sa.

Sul­la oli pit­kä­ai­ka­sen­na haah­vee­na ra­ken­taa ko­koh­nai­nen Vel­ho­maa, mut­ta ra­hot­ta­jat ei sem­mo­sen pää­le ym­mär­tän­heet.

Mi­nun mie­les­tä Vel­ho-tri­lo­ki­aa voi­pi hy­vin kut­tua hen­ki­sek­si Vel­ho­maak­si. Sii­nä oli varh­man kaik­ki, mitä sie olit Vel­ho­maa­han suu­ni­tel­lu.

Se al­ko pie­nes­tä, Ko­la­rin kun­nan jär­jes­tä­mäl­lä vak­koi­lu­rei­su­la syn­tyn­hees­tä ite­as­ta tehä kuo­ro­te­os si­nun teks­tien poh­jal­ta. Sil­le an­net­hin ko­mea nimi, Vel­ho-oop­pe­ra.

Ja ko­mea tuli te­ok­ses­ta­ki, ko kaik­ki osu ko­ha­len­sa. Löy­ty sä­vel­tä­jä, kuo­ron­joh­ta­ja, oh­jaa­ja, la­vas­ta­ja, ko­re­ok­rah­vi, lau­la­jia, tan­saa­jia, lap­sia, avus­ta­jia, ma­ho­ton mää­rä ih­mi­siä. Ja kai­ken pää­le yht­hei­nen in­nos­tus.

Ky­län kes­ke­lä si­jat­tev­han nieh­meen ra­ke­net­hin tu­hat­viis­sat­taa hen­keä ve­tä­vä kat­to­mo. Näyt­tä­mön al­le kai­vet­hin kym­me­niä met­riä käy­tä­viä, joi­ta pit­kin es­siin­ty­jät saa­toit liik­kua ja il­mes­tyä maan al­ta yh­tä kos­ka mil­lon ko­koh­nai­si­na ih­mi­si­nä, mil­lon näky pelk­kiä kä­siä.

Elo­kuus­sa 1993 Vel­ho-oop­pe­raa esi­tet­hin viis ker­taa, ja kat­to­jia oli yli 7000.

Esi­tys sai ko­vas­ti ke­hu­ja, ja syk­syn mit­han al­ko kuuh­lun puh­hei­ta toi­ses­ta oop­pe­ras­ta, ja kol­ma­nes­ta... Ko Vel­ho-oop­pe­ran ke­sän 1995 esi­tyk­set olit ohi, aloit Riek­ko-oop­pe­ran har­jo­tuk­set. Ja ko sitä esi­tet­hin en­si­mäi­sen ker­ran elo­kuus­sa 1996, si­nun pää aher­si jo Käär­me-oop­pe­ran teks­tit­ten kim­pus­sa. Sen jälk­hin tri­lo­kia oli val­mis. Syk­sy­lä 2001 kaik­ki kol­me esi­tet­hin pe­räk­käi­si­nä il­toi­na.

Ek­kä sie ol­lu pelk­kä lip­re­ton kir­jot­ta­ja, sie olit esi­tys­ten kan­ta­va voi­ma ja näyt­tä­möl­lä melk­hein koko ajan.

Kaik­kii­han kol­mea oop­pe­raa kävi yhek­sän vuen ai­ka­na kat­to­mas­sa lä­he­mäs sa­ta­tu­hat­ta sil­mä­pa­ria.

Elo­kuus­sa 2002 mie kä­vin si­nun kans esi­tys­pai­ka­la, jota vie­lä tänä päi­vä­nä­ki kut­tut­han Vel­ho­nie­mek­si. Kaik­ki oli pu­ret­tu ja en­ti­söi­ty niin­kö sie­lä ei oli­si iki­nä mit­hän ta­pah­tu­nuk­han.

Sie olit pa­hoi­las­ti ta­pah­tun­hees­ta, mut­ta ker­roit, et­tä ai­ot kir­jot­taa vie­lä yhen, nais­puo­li­ses­ta Im­mel-ju­ma­las­ta ker­to­van oop­pe­ran. Sie kir­jo­tit, ja Vel­ho-tri­lo­ki­an sä­vel­tän­ny Il­po Saas­ta­moi­nen sä­vel­si, mut­ta esi­tys­paik­kaa ei löy­ty­ny.

Si­nun ru­no­kai­vo ei kui­tenk­han ol­lu vie­lä eh­ty­ny. Syk­sy­lä 2007 Si­mo­nie­mes­sä esi­tet­hin si­nun kir­jot­ta­ma Vel­ho­tar. Va­li­tet­ta­vas­ti sään ju­ma­lat ei ol­heet suo­si­o­li­set, ko kym­me­nes­sä esi­tyk­ses­sä vii­es­tä­tois­ta sato kaa­ta­mal­la.

Mut­ta vie­lä­ki kai­vos­sa riit­ti am­men­ta­mis­ta. Syn­ty Pie­ni kan­sa­ni lau­lu, jota esi­tet­hin kun­nan Yl­läk­sen juu­rel­le ra­ke­nut­ta­mas­sa Ih­mi­sen Rin­gis­sä. Nyt si­nun sa­nat sä­vel­si Jari Van­ha. Taas syn­ty tri­lo­kia, jota esi­tet­hin vuo­si­na 2009–2012.

Vaik­ka nuot ai­e­mat riit­tä­sit jo ke­nen ta­han­sa saa­vu­tuk­sik­si, mai­nit­ten vie­lä yhen asi­an. Vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na sie te­hit moot­to­ri­sa­ha­la varh­maan sa­to­ja vel­ho- ja mui­ta hah­mo­ja. Pi­la­sit puu­ta, niin­kö sie it­te pruu­ka­sit sano. Yk­si kom­mei­lee mi­nun­ki pir­tis­sä.

Sie, Kal­le, jä­tit mailh­man sem­mo­sen jäl­jen, et­tei sii­hen mo­nik­han pys­ty. Merk­ki­nä siit­tä sait kult­tuu­ri­neu­vok­sen ar­vo­ni­men­ki. Sie et it­te­äs­ti ko­ros­tan­nu, pa­re­min­ki vä­hät­te­lit, mut­ta toi­sia muis­tit ke­hua sen­ki ees­tä.

Oma­la toi­mi­na­las­ti sie roh­ka­sit mui­ta­ki tot­teut­haan unel­mi­an­sa, mi­nu­a­ki.

Kii­tos sul­le, Uut­tu-Kal­le, kai­kes­ta. Mie en kek­si tä­hän mit­hän hie­noa lo­pe­tus­ta, mut­ta ei mi­nun tart­tek­han. Sie olet it­te sem­mo­sen, mon­ta­ki, kir­jot­tan­nu.

”Yk­si on lin­nuis­ta suu­rin, joka kät­ki ai­kain lau­lun.

Kät­ki lau­lut maan, kät­ki lau­lut tai­vaan.

Lau­lut ajan, maan ja tai­vaan.”

Ka­ler­vo Uut­tu, Riek­ko-oop­pe­ra

Teks­ti: Kari Kau­la­nen