Meneillään on Kuukkeli-lehden 15. vuosikerta. Juhlavuoden kunniaksi omistaja Kari Kaulanen muistelee menneitä vuosia otsikon Mie ja Kuukkeli alla.

Mie ja Kuukkeli

Mie ja Kari

1.ja viimeinen osa

Osa 11 ( osa 1, osa 2 , osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7, osa 8, osa 9, osa 10, osa 12, osa 13, osa 14 )

- Unohin tyystin koko jutun. Kirjota sie jotaki sen tilale, hauskaa, vastasi Kari Kaulanen, kun kysyin tämän paikan vakiopalstan, Mie ja Kuukkeli -muisteluksen, seuraavaa osaa.

Ja sama mies kieltäytyi vain hetkeä aikaisemmin merkkipäivähaastattelustaan.

"Revi siitä sitten huumoria" ja "Saamansa pitää" -ajatuksin syöksyin kiireessä työn kimppuun. Nyt siis seuraa Karin vuosipäivän kunniaksi hänen elämänkertansa allekirjoittaneen silmin katsottuna.

Eri kylissä asuneiden veljesten lapsina tiemme kohtasivat muistettavasti ensimmäisen kerran vuonna 1963. Vietin silloin kesän mökillämme, joka sijaitsee aivan Karin syntymäkodin vieressä.

Juttumme kävivät yhteen, ja kesäni kului onkien ja keihäänheiton ristiaskelien saloja Karin johdolla opiskellen. Siinä Lehon tieva tömähteli, kun nuoruuden innolla löimme tukijalkaa maahan ja viskasimme keihään ainakin toistakymmenen metrin päähän.

Nuorempana olin tässä lajissa alakynnessä, mutta puuasein heinäseipäiden seassa käydyissä sodissa menestyin paremmin. Minun ei tarvinnut ottaa kuudetta aistia käyttööni, kun selvitin, missä heinänuhainen vastustajani piileksi.

Pari vuotta tämän kesän jälkeen Kari tuli keskikouluun Sieppijärvelle ja majoittui kotonani muutaman vuoden. Yhteisiksi harrastuksiksi löytyivät silloin kirjallisuus ja aseet. Jerry Cottonit, Jeff Conterit, Pekka Lipposet ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailut veivät niin paljon aikaa, että sitä oli nipistettävä koulultakin. Puuaseetkaat eivät olleet jääneet heinäpellolle, vaan niitä vedettiin vauhdilla kotelosta. Koska luoteja ei ollut, voittajan määrittely jäi kinastelun varaan.

Muutaman vuoden vanhempana Kari lähti lukio-armeija-opiskelu -kierrokselle aikaisemmin ja eri suuntaan kuin minä, joten tapaamiset jäivät vähäisiksi. Näinä vuosina Karista sukeutui vielä täysiverinen muusikko, jonka keikan jälkeinen elämäkin oli oppikirjojen mukainen. Ainakin puheittensa mukaan.

Karista näytti, Bisquitia lainatakseni, tulevan mies, jossa työteliäisyys ja vaatimattomuus yhdistyvät vaatimattomaksi työteliäisyydeksi.

Perheen perustamisen jälkeen Kari teki täyskäännöksen. Kuten monet muutkin miehet hän alkoi sen jälkeen viihtyä töissä ja tehdä uraa lomakylän pitäjänä, matkailuyhdistyksen puheenjohtajana, lehtimiehenä, valtuutettuna ja mitä kaikkia niitä olikaan.

Itse olin ajautunut naapuriyrityksen leipiin ja tapasimme taas useammin, mutta eipä lamaan itsensä rykineeltä hirvaalta näyttävistä miehistä juttuja juuri irronnut. Kumpikin kaipasi vaihtelua ja niin hyppäsin Karin houkuttelemana lehtialalle. Kari itse suunnitteli jättävänsä lehden oppijaksoni jälkeen Risto Palomaan ja minun harteilleni. Houkuttimena hän käytti mielikuvitusta kiihottavia kertomuksia päätoimittajan glamourista ja ympärillä pyörivistä naisenpuolista. Ilmeisesti kunnallispolitiikon uran aikana Kari oli oppinut puhumaan totuutta niin hyvin kuin osasi. Ainakin minun kahden vuoden kokemukseni mukaan tämä on vain työtä vuorotta.

Saimme siirrettyä Karin sapattivapaata niin kauan, kunnes hän tuli meille silmät loistaen esittelemään saamaansa tuliaista, kännykän soidessa välkkyvää kynää. Vaihtoehtona olisi ollut pullo konjakkia. Sen jälkeen olimme kaikki yhtä mieltä vapaan tärkeydestä.

Tästä Kari saapikin itse jatkaa oman muisteluksensa seuraavassa osassa, jos hän 60-vuotispäiviensä jälkeen enää muistaa sitäkään. Juhlapäivän Kari viettää todennäköisesti jossain päin Suomea miettien pitäisikö järjestää kunnon juhlat vai ei.

Eero

Jaa, Kari kyllä väittää, että hän täyttää 30.9. vasta 50 vuotta, mutta uskoako miehen puhetta vai ulkonäköä.